Luonto- ja ilmastopaneelit julkaisivat viime viikolla yhteisen raportin metsien hakkuiden ja Suomen ilmastotavoitteiden sekä luonnon monimuotoisuuden yhteensovittamisesta. Raportin mukaan tavoitteet ovat saavutettavissa noin 60 miljoonan kuutiometrin vuotuisilla hakkuumäärillä, tai hieman korkeammillakin, mikäli muilla sektoreilla tapahtuu riittävää edistystä.

Kysymys on lopulta varsin maltillisesta muutoksesta nykyiseen: noin 10% suuruusluokasta, ja parhaimmillaan vähennys voisi tapahtua pääosin energiakäytössä eikä teollisessa ainespuussa.

Orpon hallitus ei toistaiseksi ole tehnyt elettäkään tarttuakseen asiaan.

Puhe hakkuiden rajoittamisesta on harhaanjohtavaa

Mutta mitä siis oikeastaan koko puhe hakkuiden rajoittamisesta tarkoittaa? Hakkuista ei Suomessa (valtion maita lukuunottamatta) päätetä millään viranomaispäätöksellä, vaan käytännössä jokaisen yksityismaiden metsäkuvion käsittelystä päättää yksityinen metsänomistaja tai tämän valtuuttama toimija, yleensä pääosin teollisen puunostajan kanssa tehtävien hakkuusopimusten yhteydessä. Hakkuumääriin voi siis poliittisesti vaikuttaa lähinnä vaikuttamalla näiden yksityisten toimijoiden kannusteisiin — siis hinnoittelemalla ilmastovaikutukset osaksi normaalia markkinataloutta. 

Luonto- ja ilmastopaneelien työnä on pohtia asioita makrotasolla, ja siinä valtakunnan tason hakkuumäärät ovat toki yksi keskeinen tarkastelukohde. Yleisessä poliittisessa keskustelussa kiistely hakkuumääristä vie kuitenkin helposti harhapoluille. Poliittisten valintojen tekemiseksi emme tarvitse enempää puhetta siitä, mikä on tavoiteltava hakkuumäärä. Tarvitsemme keinoja, joilla toimintaa voi ohjata tavoitteiden mukaiseksi.

Sama ongelma pätee toki ilmastopolitiikkaan yleisestikin. Puheella tavoitteista — vaikkapa siitä, minä vuonna Suomen tai EU:n halutaan olevan hiilineutraali — on oma roolinsa, mutta kaikki tämä jää tyhjäksi puheeksi, jos ei olla valmiita myös tekemään konkreettisia politiikkatoimia, joilla tavoitteisiin päästään. Kuva Orpon hallituksen toiminnasta on tähän asti ollut, että yksi puolue haluaisi luopua ilmastotavoitteista kokonaan ja muut pitää niistä nimellisesti kiinni mutta käytännössä toimia pikemminkin tavoitteiden toteutumista vastaan.

Tarvitaan keinoja – mutta mitä ne ovat?

Mitä keinoja sitten on hakkuumäärien pitämiseksi kohtuullisina ja ylipäätään metsiin liittyvien luonto- ja ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi?

Pääsääntönä on, että jos tavoiteltavat asiat pystyy täysimääräisesti hinnoittelemaan päätöksiä tekevien toimijoiden kannusteisiin, markkinat tuottavat halutunsuuntaisen tuloksen. Päästökauppa on tästä tunnetuin esimerkki: kun hiilipäästön hinta kohoaa, päästöjä vähennetään siellä, missä se on kustannustehokkainta, ja tällä tavoin päästökaupassa mukana olleiden sektoreiden päästöt onkin viime vuosikymmeninä saatu merkittävään laskuun.

Periaatteessa metsien luontoarvojen ja hiilivarastojen suhteen olisi mahdollista tehdä samoin: Jos hiilivaraston kasvusta kertyy riittävästi tuottoa ja sen pienentämisestä vastaavasti kustannusta, metsänomistajat ja koko ala kyllä etsivät kustannustehokkaimmat keinot hiilivaraston kasvattamiseen. Tai jos luontoarvot tuottavat taloudellista arvoa ja niiden pilaaminen tappiota, metsänomistajat pyrkivät niitä kyllä vaalimaan. Luontoarvojen kohdalla ongelmana toki on paljon vaikeampi mitattavuus. Kun ilmastopuolella kyse on pitkälti samanlaisten hiiliatomien liikkeistä, luontoarvot ovat mitä moninaisin joukko erilaisia metsän ominaisuuksia, joiden arvo vieläpä riippuu vahvasti sijainneista.

Tällaisia markkinalähtöisiä metsätalouden ohjauskeinoja on vihreissä kyllä mietitty paljonkin, ja niitä löytyy runsaasti myös puolueen ohjelmista. Tässä muutamia mahdollisuuksia:

• hiilinielutuki (tai hiilivarastovuokra)
• puunkäyttömaksu, jolla kyseistä tukea rahoitetaan ja samalla ohjataan teollisuutta parempaan puunkäyttöön
• yksityisen hiilikompensaatiomarkkinan parempi sääntely ja mahdollinen tukeminen
• metsätalouden tuominen mukaan päästökauppaan
• maankäytön muutosmaksu
• yksityiset luontoarvomarkkinat
• pakollinen ekologinen kompensaatio, jolla voitaisiin sekä vähentää haittoja että luoda kysyntää luontoarvomarkkinoille, ennallistamiselle ja suojelulle
• metsätalouden tukien suuntaaminen luontoarvoja tai hiilitasetta parantaviin toimiin ja muiden tukien poistaminen
• verokannusteet (esimerkkeinä vaikkapa mahdollisuus maksaa perintöveroa suojelulla tai toisaalta ojavero)

Toki hakkuumäärän rajoittaminen jonkinlaisen kiintiön avulla on sekin mahdollista. Metsänomistaja tai puun käyttäjä joutuisi tällöin ostamaan hakkuuoikeuden, joilla mahdollisesti olisi oma markkinansa. Tämä periaatteessa johtaisi tarkasti haluttuun kokonaishakkuumäärään, joskin hintavaihtelut saattaisivat olla epäoptimaalisia (hyvässä metsäteollisuuden suhdanteessa asia tulisi kalliiksi, kun taas huonossa suhdanteessa tehtäisiin hakkuita ihan vain, koska se olisi halpaa).

Metsätaloudessa kvartaali on neljännesvuosisata – hätiköinti on vaarallista

Metsätalouteen liittyvien radikaalien uudistusten haasteena on, että metsätalouden aikasyklit ovat hyvin pitkiä, ja nopeat äkkikäänteet tuottavat väistämättä joillekin toimijoille epäoikeudenmukaisia vaikutuksia. Odotukset useiden vuosikymmenten päässä olevista hakkuista ja niiden tuottomahdollisuuksista vaikuttavat toimenpiteisiin ja omaisuusarvojen hinnoitteluun jo tänään. Niistä metsistä, jotka tänä päivänä ovat päätehakkuuiässä, on tyypillisesti maksettu erilaisia verojakin usean vuosikymmenen aikana, perustuen oletukseen syklin lopusse saatavasta hakkuutulosta.

Itse pidän parhaana aloittaa suhteellisen maltillisella puunkäyttömaksun ja hiilinielutuen yhdistelmällä, jollainen vihreiden ohjelmiin tuotiin esityksestäni kolme vuotta sitten. Tämä ei loisi välitöntä shokkivaikutusta metsätila- tai puumarkkinoille, mutta sitä olisi mahdollista ajan mittaan säätää myös kunnianhimoisemmalle tasolle.

Luontoarvojen kannalta nopea ja kustannuksiltaan ennakoitava keino olisi METSO-ohjelman merkittävä lisärahoittaminen. Sen päälle lisäisin vesistöille määriteltävät lakisääteiset suojavyöhykkeet sekä sitä kompensoivan tukijärjestelmän, jolla näille alueille maksettaisiin tukea mekaanisesti metsävaratietojen mukaan. Pienvesiä ympäröivien metsien suojelu on erittäin kustannustehokas tapa samanaikaisesti parantaa vesistöjen tilaa ja suojella paikallista metsäluontoa.

Ilmasto- ja luontopolitiikka vaatii tekoja, ei hankalien päätösten lykkäämistä ikuisesti tulevaisuuteen.