Luonto- ja ilmastopaneelit totesivat tänä vuonna yhteisessä raportissaan, että ilmastotavoitteet voidaan saavuttaa ja luonnon köyhtyminen pysäyttää käytännössä vain, jos valtakunnalliset hakkuumäärät saadaan laskemaan nykyisestä 73 miljoonasta kuutiometristä lähemmäs 60 miljoonan kuution tasoa. Tämä on tärkeä viesti. Mutta onko hakkuumäärien vähentäminen oikea poliittinen tavoite sinänsä – vai pitäisikö pikemminkin ohjata metsätaloutta suoraan kohti varsinaisia päämääriä: luonnon monimuotoisuuden ja metsien hiilivarastojen vahvistamista? Taloudellisia kannusteita voi asettaa paitsi kiintiökaupan avulla, myös suoraan veroina ja tukina, joiden kokonaisuudesta voi poliittisesta tahdosta riippuen muodostua kustannusneutraali, verovaroja kerryttävä tai julkista rahaa kuluttava.

Kysymyksessä on kaksi tasoa: tekninen ja retorinen. Ensimmäinen näistä on merkityksellinen, mutta avautuu helposti lähinnä asiaan vihkliytyneille politiikkanörteille; jälkimmäinen taas voi ratkaista, onko poliittinen muutos ylipäänsä mahdollinen.

Tekninen taso: päästökauppa vs hiilivero sovellettuna metsiin

Analogiaa eri ohjausmekanismeille kannattaa hakea ilmastopolitiikasta, missä jo pitkään on tunnettu kaksi vaihtoehtoista keinoa pyrkiä asetettuun päämäärään (päästöjen vähentämiseen): hiilivero ja päästökauppa. Molemmat ovat periaatteessa tehokkaita keinoja, mutta erilaisella mekanismilla. Hiilivero asettaa kiinteän hinnan hiilipäästöille, mikä kannustaa vähentämään niitä; päästökauppa taas määrää päästöt tietylle tasolle kiintiöimällä päästöoikeudet, joita eri toimijat sitten voivat ostaa ja myydä tarpeidensa mukaan. Molemmat voivat periaatteessa olla yhtä tehokkaita halutun lopputuloksen saavuttamisessa. Keskeinen ero on kuitenkin se, että veromallissa määrä joustaa ja kiintiömallissa hinta. Riskit keskittyvät silloin myös eri paikkaan: päästökauppa tuottaa periaatteessa varmemmin juuri halutun tasoisen tuloksen, kun taas veromallissa toteuma voi olla arvioitua parempi tai huonompi. Toisaalta mallin kustannukset taloudelle ja yhteiskunnalle ovat täsmällisemmin tiedossa veromallissa, kun taas päästökauppamalli voi johtaa matalampaan tai korkeampaan kustannukseen.

Metsätaloudessa hakkuukiintiöjärjestelmä muistuttaa rakenteeltaan ilmastopolitiikan päästökauppaa. Vähemmän on puhuttu hiiliveroon rinnastuvasta vero- ja tukiohjauksesta. Olen itse ollut ajamassa tällaista mallia, ja se löytyykin nykyisistä vihreiden ohjelmista (Elinkeinopoliittinen ohjelma 2023 ja Talouspoliittisen ohjelman vero-osio 2025). 

Talouspoliittisen ohjelman linjaus kuuluu nykyisin näin:

• Otetaan käyttöön yhdistelmä hakkuuveroa ja hiilinielutukea. Metsätalouden verotus ja tuet tulee suunnitella yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa luonnon ja ilmaston etu on myös metsänomistajan etu.

Miksi sitten pidän tätä parempana ja suhtaudun nihkeästi kiintiömalliin?

Alkuun täytyy todeta, että asia on kyllä periaatteessa mahdollista ratkaista kumman tahansa rakenteen pohjalta, ja kumpi tahansa ratkaisu on parempi kuin ei ratkaisua ollenkaan.

Toinen huomio on, että suoria veroja ja tukia asettamalla tietää suunnilleen, mitä saa, mutta hakkuukiintiömalli asettaa aika liudan erilaisia kysymyksiä täsmällisemmästä toteutustavasta.

Jaetaanko oikeudet ilmaiseksi vai huutokaupataanko ne? Jos ilmaiseksi, millä periaatteella – hehtaarikohtaisesti tai kenties puustomäärän mukaan? Voiko oikeuksia varastoida? Mitä tapahtuu käyttämättömille oikeuksille? Miten kaupankäynti käytännössä toimii – onko jokaisen muutaman hehtaarin palstan omistajan käytävä hakkuuoikeuskauppaa vai onko tämä jotenkin mahdollista automatisoida? Nämä eivät ole triviaaleja yksityiskohtia. Ilman selkeitä vastauksia niihin olisi vastuutonta sitoutua kiintiömalliin.

Pohditaan hetki ilmaisjakoa. Jos oikeudet jaettaisiin kaikille hehtaarien mukaan lähtötilanteesta riippumatta, tultaisiin tehneeksi massiivinen tulonsiirto niiltä, jotka tähän asti ovat metsiään säästäneet, niille, jotka ovat niitä armottomasti hakanneet. Viimeistä risua myöten metsänsä hakannut maanomistaja saisi tuleviksi vuosikymmeniksi uuden sivubisneksen myydä hakkuuoikeuksia, joita ei itse pitkään aikaan tule tarvitsemaan, kun taas säästeliäästi omia metsiään hoitaneet pantaisiin maksamaan. Sama ongelma on läsnä silloinkin, jos kaikki oikeudet on ostettava huutokaupalla. Pyrinkin aina ratkaisuihin, jotka eivät palkitse aavistushakkuista, vaan huomiovat metsien historian ja niihin kertyneet pääoma-arvot mieluummin luonto- ja ilmastomyönteisyyttä palkitsevalla tavalla.

Muutoinkin kannattaa katsoa katsoa mallien vaikutuksia erilaisiin metsänomistajiin ja muihin toimijoihin. Suuret, Tornatorin ja metsärahastojen kaltaiset instituutiot selviäisivät kyllä uudessakin järjestelmästä. Niillä on resurssit sopeutua byrokratiaan ja optimoida toimintaansa, ja niiden hakkuuvirrat ovat jo nyt varsin vakaita, jolloin mitään ei pakota niitä käymään hakkuuoikeuskauppaa lainkaan. Näille suurimmille pelureille kiintiökauppa saattaisi näyttäytyä lähinnä lisäansaintamahdollisuutena.

Tavallinen yksityismetsänomistaja on aivan eri asemassa. Suomalaiselle muutaman tai muutaman kymmenen hehtaarin omistajalle puukauppa on ajallisesti hyvin epätasaista – myyntien välissä usein vuosia ilman kauppaa. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että useimmat yksityismetsänomistajat joutuisivat ostamaan hakkuuoikeuksia markkinoilta lähes jokaiseen hakkuuseensa. Päästökauppaan verrattuna tilanne on oleellisesti erilainen: siellä kauppaa käyvät pääosin suuret teolliset toimijat, ja yksityinen kuluttaja osallistuu vain välillisesti energiayhtiönsä kautta. Metsäkiintiöt sen sijaan koskisivat suoraan satojatuhansia tavallisia ihmisiä. Varmat voittajat tässä mallissa olisivat välikädet.

Voiko asian kiertää niin, että hakkuuoikeudet lasketaan pitemmältä ajalta, vaikkapa vuosikymmeneltä? En suosittele sallimaan hakkuuoikeuksien käyttöä etukäteen – pelkään että koko järjestelmän uskottavuus romahtaisi siinä vaiheessa, kun kauden loppua kohden huomattaisiin että kiintiöt on aikaa sitten käyttetty ja poliittinen paine antaa lainata niitä vielä kauempaa tulevaisuudesta kävisi ylivoimaiseksi. Myöhempään säästäminen tuskin aiheuttaisi ihan samanlaisia ongelmia.

Mahdollinen on myös malli, jossa mitään hakkuuoikeuksia ei anneta ilmaiseksi, vaan kaikki on ostettava huutokaupalla. Sellaisenaan tämä malli toistaa samat aavistushakkuuongelmat kuin hehtaarien mukaan jaetut kiintiöt: metsänsä jo hakanneet pääsevat ilmaiseksi, kun taas metsiään varjelleet joutuvat maksamaan. Täytyy muistaa, että metsätaloudessa siirtymäkaudet tällaisissa asioissa ovat vähintään puoli vuosisataa.

Ongelma kyllä ratkaistavissa. Se vaatii käytännössä merkittävää tukea niille, jotka ovat pitäneet metsänsä lähtötilanteessa runsaspuustoisena ja luonnoltaan arvokkaana. Käytännössä siis hiilivaraston vuokraa ja mieluiten sen päälle luontoarvojen mukaan maksettavaa ympäristötukea. Tämä on käytännössä edellä mainitsemani tuki + vero -mallin toinen puoli. Tässä vaiheessa huomaamme, että käyttökelpoinen versio veromallista ja kiintiömallista lähenevät toisiaan. Tekninen ero jää siihen, että toisessa hakkuuoikeuden hinta on kiinteä (poliittisesti säädetty), kun taas toisessa se vaihtelee vuosittain metsäteollisuuden kysynnän mukaan. Veromalli voittaa siinä, että huonon kysynnän aikana hakkuumääriä voidaan vähentää, ja toisaalta hakkuumäärän joustaessa kysynnän mukaan teollisuus saa puuta silloin kun se sitä eniten tarvitsee.  Toisaalta malli on mahdollista säätää kustannusneutraaliksi, kun taas kiintiömallissa hiilivarastovuokra jää heikossa suhdanteessa väistämättä julkisista varoista kustannettavaksi.

Muistutetaan vielä: kyse ei ole siitä, etteikö tavoitteenamme pitäisi olla tilanne, jossa hakkuumäärät vähenevät suunnilleen luonto- ja ilmastopaneelien ehdottamalle 60-65 miljoonan kuution tasolle. Sama muutos saavutetaan varmemmin ja sopuisammin taloudellisen ohjauksen avulla, eli verottamalla teollista puunkäyttöä ja maksamalla vastaavansuuruista hiilivarastovuokraa tai tukea luontoarvoista. Puunkäyttömaksu on oma suosikkini, sillä sen voisi porrastaa käyttökohteen mukaan (iso maksu energiapuusta, vähän pienempi kuitupuusta, pienin sahatavaraksi päätyvästä tukista), mikä toisi konkretiaa myös puheeseen hiilivarastojen pidentämisestä ja jalostusasteen nostosta.

Retorinen taso: haluammeko metsänomistajista ystäviä vai vihollisia?

Teknisiä yksityiskohtia puntaroivat vain ne, jotka ovat jo valmiiksi asiaan perehtyneitä. Paljon laajemmalle joukolle viesti välittyy sävyn ja narratiivin kautta.

Suomessa on 600 000–700 000 yksityismetsänomistajaa. Heistä voimme puheemme sävyllä tehdä liittolaisia tai vastustajia. Poliittisen kentän toisella laidalla hakkuurajoituksista puhuminen on jo pitkään kehystetty ”metsien sosialisoinniksi” – vihreiden haluksi kahlita tavallisen metsänomistajan oikeus omaan omaisuuteensa. 

Kun itse puhumme hakkuiden vähentämisestä ensisijaisena tavoitteena, tulemme retorisesti vahvistaneeksi tätä kuvaa. 

Paljon parempi olisi kertoa positiivinen narratiivi: vihreät näkee metsillä paljon muutakin arvoa kuin puuntuotannon – ja sen tulee näkyä myös taloudellisissa rahavirroissa. Tämä on viesti, joka kutsuu metsänomistajan mukaan, ei aseta häntä syytetyn penkille.

Hakkuumäärien väheneminen voi olla oikea ja välttämätön seuraus hyvästä metsäpolitiikasta. Mutta jos teemme siitä itsestään tavoitteen, häviämme sekä teknisesti että poliittisesti. Jos asia on mahdollista ilmaista positiivisen kautta, se kannattaa tehdä.