Metsästyskausi on aluillaan. Olen vihreä metsästäjä puolueessa, jossa monet suhtautuvat metsästykseen epäilevästi tai jopa vihamielisesti, joten minulta on toisinaan kysytty, miten vihreä arvomaailma ja metsästäjän identiteetti sopivat yhteen.

Pohdin tätä hiljattain myös Maaseutu- ja erävihreiden tilaisuudessa yhdessä eläinkouluttaja Tuire Kaimion ja LUKE:n erikoistutkija Jani Pellikan kanssa. Keskustelun tallenteen voit katsoa täältä.

Asiallisen keskustelun käyminen metsästyksestä on vaikeampaa kuin monesta muusta aihepiiristä. Aiheeseen liittyy vahvoja tunteita, ja intohimoisimmin ja äänekkäimmin asioista puhuvien näkemykset ovat usein perustavalla tavalla toisistaan poikkeavia. Monet vaikkapa sosiaalisessa mediassa näkyvistä keskusteluista näyttävät helposti ajautuvan jokseenkin hedelmättömiin vänkäämisiin metsästyksen välineellisistä arvoista. Julkinen keskustelu helposti keskittyy vain suhteellisen pieneen ja rivimetsästäjän kannalta marginaaliseen osaan metsästyksestä (vaikkapa suurpetoihin tai valkoposkihanhiin), vaikka erimielisyyksien juuret voisi yksittäiskysymysten sijaan nähdä pikemminkin isoissa, ihmisen ja luonnon suhteeseen liittyvissä periaatteellisissa näkemyseroissa.

Yritän tässä kirjoituksessa avata, mistä omasta näkökulmastani kannattaisi puhua, ja mikä taas on melko toissijaista.

Miksi kaltaiseni ihminen haluaa metsästää?

Metsästys on elämäntapa. Ihminen voi olla metsästäjä samassa mielessä kuin vaikkapa muusikko. Ei muusikolle olennaisinta useinkaan ole, mitä hyötyä musiikin tekeminen tuottaa muussa elämässä. Hän haluaa tehdä musiikkia, ja vaikka ei pystyisi elämään musiikintekemisellä, hän haluaa tehdä sitä edes joskus. Metsästäjä taas haluaa edes joskus maistaa elämää, jossa ollaan osana luonnon ravintoketjua ja pyritään hankkimaan ravintoa sieltä.

Metsästys on tapa hankkia ruokaa eettisesti, tarvitsematta rajata osaa luonnosta pois, teollisen eläintuotannon ongelmista puhumattakaan. Vihreästi ajatteleville on varsin luontevaa nähdä metsästys vähintäänkin eettisempänä kuin teollinen eläintuotanto. On olennaisempaa, millaisen elämän eläimet saavat elää kuin kenen hampaisiin tai luoteihin ne kuolevat.

Se, että harvalle nykyisin onnistuu koko ruokataloutensa perustaminen metsästykseen, ei tässä ole kovin relevanttia. Miksi ihmiset syövät hienoissa ravintoloissa, vaikka einesmaksalaatikkokin täyttäisi ravinnontarpeen? Miksi jouluaterian tai muun juhlaruoan eteen ollaan valmiit näkemään loputtomasti vaivaa, vaikka ravitsemustarpeet tulisivat tyydytettyä paljon vähemmälläkin? Tuskin kukaan ajattelee, että metsästyksellä olisi järkevää ajatella korvattavan kaikki se liha, mitä ihmiset nykyisin elintarviketeollisuuden massatuotannosta saavat, mutta sillä voi tuottaa sellaista ruokaa, joka on ihmiselle erityisen merkityksellistä.

Vihreiden tavoitteena on lihankulutuksen merkittävä vähentäminen. Vaatimatta ketään ryhtymään vegaaniksi tai kasvissyöjäksi voi todeta, että myös sekaravintoa syövien ihmisten arkiravinto voisi olla paljon nykyistä kasvispainotteisempi, ja siitä olisi hyötyä sekä planeetalle että ihmisten terveydelle. Tässä kontekstissa metsästetty liha nousee paljon merkittävämpään rooliin kuin sen tonneissa mitattu osuus nykyisestä lihankulutuksesta. Pitemmän päälle planeettamme elinkelpoisuus ei kestä sitä, jos kaikki maailman ihmiset syövät ylen määrin lihaa joka päivä. Sen se kyllä kestää, jos isokin joukko suomalaisia syö riistaa juhlapäivisin.

Suomessa on lopulta myös aika monta kotitaloutta, joissa kaikki tai pääosa kulutetusta lihasta tulee omasta tai lähipiirin metsästyksestä. Yksinään hirvijahdin lihatuotto on suurempi kuin vaikkapa porotalouden.

Mikäli omat valintani ketään kiinnostavat, pyrin minimoimaan muun kuin itse metsästetyn lihan kulutukseni. Riistalihaa kertyy niin hirvijahdissa kuin lintumetsältä tai majavajahdista. Joulupöydässä oli joskus aiemmin kinkku, mutta se on korvautunut yleensä hirvenlihalla. Tänä vuonna on luvassa metsäkauriin paistia (kuva liittyy asiaan).

Jossain määrin metsästyksen avulla voi hankkia myös turkiksia ja ehkä muutakin ihmiselle hyödyllistä. Säästän tämän aihepiirin toiseen kertaan, sillä se tuntuu herättävän ihmisissä vielä voimakkaampia tunteita kuin eläinten syöminen. Ylivoimainen enemmistö Suomessa tapahtuvasta metsästyksestä on nimenomaan ruuan hankintaa.

Metsästys on tapa kokea olevansa osa luontoa. On varmasti muitakin tapoja, mutta kaltaiselleni vihreälle metsästäjälle kaiken ytimessä on nimenomaan tehdä itsensä osaksi ravintoketjua ja siten myös riippuvaiseksi luonnosta. Vastuullinen metsästäjä pitää huolta riistakantojen elinvoimaisuudesta pitkällä aikavälillä. Tämä luo aivan omanlaisensa kytköksen, omat pyyntimahdollisuudet kun riippuvat täysin siitä, että luonto voi hyvin.

Tarina tehostuvasta maankäytöstä

Suomi, kuten varmasti pääosa muustakin maapallosta, on asutettu pikkuhiljaa tehostuvan maankäytön kautta. Ensin tänne tultiin riistamaiden ja kalavesien perässä, sitten alettiin polttaa metsiä kaskeksi, raivata peltoja, ja lopulta rakennella kaupunkeja ja asfalttiteitä. Uusi tapa käyttää maata on yleensä merkinnyt rajumpaa puuttumista luonnon tilaan. Tehokkuus on jyrännyt alleen entiset maankäyttötavat.

Tässä tarinassa metsästyksen voi nähdä yhtenä kaikkein hellävaraisimmista tavoista käyttää luontoa. Siinä otetaan luonnosta ruokaa, jättäen luonto muutoin ennalleen, tarvitsematta muokata sitä tai rajata osaa siitä pois. Vaikkapa nykymuotoinen metsätalous puuttuu luonnon kiertokulkuun huomattavasti rajummin.

Tämä on pitkälti oman luontoyhteyteni ytimessä. En koe metsästyksen olevan jotain, mitä tarvitsisi pyydellä anteeksi. Pikemminkin koen sen jopa moraalisena velvollisuutena. Kun olen pyytämässä riistaa, luonnossa aiheuttamani häiriön määrä on sensitiivinen sille, että riistaa riittää otettavaksi asti. Jos olen luonnossa vain katsojana, aiheutan yhtä lailla häiriötä, mutta mikään ei oikeastaan rajoita tämän häiriön määrää, vaan perässäni voi tulla vaikka tuhat muuta ”vain katsojaa”, ja haitta kumuloituu huomaamatta.

Täysin koskematta jättävä luonnonsuojelu on toki asia erikseen. Tarvitaan suojelualueita, joille ihmisellä ei ole menemistä. Ja sellaisia, jonne voi mennä vain katselemaan. Mutta en halua luonnon rajautuvan pelkästään näihinkään. Uskon myös ihmisen luontoyhteyden syventämisen paljon helpommaksi, kun se tapahtuu toimimalla osana luonnon ravintoketjua eikä pelkkänä penkkiurheiluna.

Mikä onkaan turhaa?

Metsästyskeskusteluissa näkee usein asetelman, jossa metsästystä joko perustellaan tai vaaditaan perusteltavaksi eräänlaisella hätävarjelun logiikalla: tappaminen on lähtökohtaisesti väärin, ja ajatellaan, että se voi olla hyväksyttyä vain ”jos on pakko”. Tässä ajattelussa metsästys oli hyväksyttyä silloin, kun ihmisillä ei ollut muuta keinoa hankkia ruokaansa, mutta ei enää, koska muitakin ruuanhankintakeinoja on.

Tämä on kaltaiseni metsästäjän näkökulmasta kuitenkin nurinkurista. Omasta näkökulmastani elämänmuoto, jossa ihminen metsästää ruokaansa luonnosta, pyrkien muutoin häiritsemään luontoa mahdollisimman vähän, on yksinkertaisesti parempi kuin sellainen, jossa asiat kuten ruoantuotanto tai kuolema on eristetty ihmiselämän keskiöstä jonnekin syrjään ja pois silmistä. Koska oma elämäni aiheuttaa joka tapauksessa toisten yksilöiden kuolemaa luonnossa, katson mieluummin tätä kuolemaa suoraan silmiin.

Koska oma elämäni aiheuttaa joka tapauksessa toisten yksilöiden kuolemaa luonnossa, katson mieluummin tätä kuolemaa suoraan silmiin.

Suurin osa asioista, joihin ihmiset nyky-yhteiskunnassa käyttävät aikaansa, rahaansa ja energiaansa, on lopulta enemmän tai vähemmän turhaa. Ei ihminen tarvitse golfkenttiä tai oopperataloja, ei moottoriteitä tai lentomatkustusta. Hyvää elämää on mahdollista elää ilman kaikkea tätä, ja onhan sitä elettykin, iät ja ajat.

Käytännössä kaikki ihmistoiminta aiheuttaa sivuvaikutuksena jotain haittaa luonnolle. Enkä nyt ole tuomitsemassa ketään omista, erilaisista harrastuksistaan, kunhan totean, että kaikkeen ihmistoimintaan voi liittää  tällaisia hyötyjen ja haittojen punnintoja.

Niin paljon kuin elämäni eri vaiheissa onkin tehnyt mieli vetäytyä vain luontoon kaikesta ihmistoiminnasta erilleen, olen oppinut myös arvostamaan demokraattista yhteiskuntaa ja valmis puolustamaan sitä omasta asemastani riippumatta. Demokratiassa on mahdollista kieltää asioita, joita ihmiset haluaisivat tehdä, jos tästä katsotaan olevan enemmän haittaa ulkopuolisille kuin hyötyä heille itselleen. Voimme siis halutessanne kieltää vaikkapa moottoriurheilun, golfkentät tai lentoliikenteen, ja voin kuvitella skenaarioita, joissa tällaisiin toimiin päädyttäisiin ympäristösyistä. Väärin olisi kuitenkin tehdä tällaisia päätöksiä kysymättä asianosaisilta itseltään. Saatan itse ajatella vaikkapa golfia yhteiskunnan kokonaisedun vastaisena tuhlaavan maankäytön takia, mutta jos olisin eduskunnassa edessäni lakialoite golfin kieltämisestä, puolustaisin kiivaasti golffareiden oikeutta saada näkökulmansa huomioiduksi päätöstä tehdessä.

Onko kohtuutonta vaatia, että myös metsästyksen sääntelystä päätettäessä huomioidaan myös metsästäjien itsensä näkökulma?

Vihreän metsästäjän johtopäätös

Miten siis metsästys sopii yhteen vihreiden arvojen ja vihreän politiikan kanssa?

Voi olla, että metsästykseen kevyesti suhtautuville ihmisille on tarjolla muita vaihtoehtoja. Tai niille, joille se on välineellistä tai jopa tapa ilmaista omaa ylivaltaansa luontoon. Mutta kaltaiselleni metsästäjälle, joka hakee metsästyksestä nimenomaan oman luontoyhteytensä perustaa, vihreät on selkeästi luonnollisin poliittinen koti.

Kaiken ydin on ymmärtää ja hyväksyä, että ihmisillä on hyvin erilaisia tapoja kokea yhteyttä luontoon. Omaan poliittiseen agendaani kuuluu vahvasti se, että erilaisten luontosuhteiden arvo tunnustetaan ja toisia luontoarakastavia ihmisiä arvostetaan riippumatta siitä, onko heidän tapansa olla luonnossa sitten litubongaus, hirvenmetsästys tai jokin muu.

Kaikki maailman luonnonystävät yhtykää!