Yksi teema, joka vaalikentillä tulee säännöllisesti vastaan, on siirtolapuutarhojen asema. Aiheesta virisi keskustelua, kun selvisi, että kaupunki on korottamassa puutarhapalstojen vuokria. https://yle.fi/a/74-20144474 Lisää kierroksia asia sai, kun kokoomuksen Otto Meri kyseenalaisti koko puutarhojen olemassaolon ja ehdotti tilalle rakennettavan kerrostaloja. https://www.hs.fi/pkseutu/art-2000011038317.html
Pidän tätä varsin hyvänä tilaisuutena valottaa omaa talousvihreää ajattelutapaani, joten päätin perehtyä hieman itsekin aiheeseen. Tässä siis talousvihreän filosofin näkemys, mistä siirtolapuutarhoissa oikeastaan talouden ja kaupunkipolitiikan näkökulmasta on kyse.
Ensinnäkin, tehdään heti alkuun selväksi, että talousihmisenä ymmärrän oikein hyvin Otto Meren pointin. Kaupungissa tila on aina rajallinen resurssi, ja kaikelle maankäytölle voidaan laskea erilaisia vaihtoehtoiskustannuksia. Niin myös sille vaihtoehdolle, että puutarha-alueelle rakennettaisiin asuinkiinteistöjä. Ajattelen myös, että kaupungissa ei voi säilyttää kaikkia olemassaolevia toimintoja vain sillä perusteella, että joukko niiden nykyisiä hyödyntäjiä pitää niitä saavutettuna etunaan. Käyttääkseni toista omaa asuinpaikkaani lähellä sijaitsevaa esimerkkiä: jos keskeisellä paikalla kantakaupungin kupeessa nykyisin sattuu sijaitsemaan veneiden talvisäilytysalue, jolle olisi mahdollista rakentaa kymmenien miljoonien arvoiset kodit tuhansille kaupunkilaisille, on veneiden säilytys viisasta siirtää jonnekin syrjemmälle. Siirtolapuutarhat sen sijaan eivät sellaisenaan ole siirrettävissä, joten kysymys on kiperämpi.
Ennen kuin siirryn eteenpäin, totean vielä yhden ilmeisen huomion puhtaan rahallisen arvon näkökulmaan liittyen: epäsymmetrisissä sopimusasetelmissa (kuten kaupungin ja siirtolapuutarhavuokralaisen välillä) on olennaista säilyttää luottamuksen suoja. Äkkikäännökset vuokratason määrittämisessä aiheuttavat myös varallisuusvaikutuksia: jos siirtolapuutarhamökkien hintataso perustuisi kiinteistömarkkinoiden yleisiin hinnanmuodostusmekanismeihin, merkitsisi tuhannen euron korotus vuosivuokrassa helposti 30 000 euron laskua mökin markkinahinnassa. Vaikka kaupungin tehtävä ei toki ole taata kenenkään varallisuusarvoja, ei tämä nyt kovin reilultakaan tunnu ainakaan sellaisten siirtolapuutarhalaisten kannalta, jotka ovat hiljattain ostaneet mökkinsä olettaen nykymenon jatkuvan. Siksikin kynnys rajuille kertamuutoksille kannattaa pitää melko korkeana.
Mitä muuta kaupunki saa kuin vuokratulon?
Pysytään edelleen talousnäkökulmassa. Silti kannattaa huomata, että laskelmia alueiden arvosta vaihtoehtoisessa käytössä ei koskaan tulisi tehdä irrallisina. Olennaista on huomioida kokonaisvaikutukset kaupungille, mm. ympäröivien alueiden arvonmuutokset huomioiden. Puistot ja muut viheralueet siis tyypillisesti nostavat läheisten asuinkiinteistöjen arvoa, kun taas kaupunginosan viimeisen viheralueen rakentaminen saattaakin pitkällä aikavälillä olla koko alueen arvolle haitaksi.
Ihmiset haluavat asua paikoissa, joissa ympärillä on vihreää
Rakentamista parempi vertailukohta siirtolapuutarhoille onkin kaupungin ylläpitämä puistoalue. Tyypillisesti puisto ei tuota vuokratuloja, vaan päinvastoin kuluja, mutta sen vaikutus ympäröivien asuinkiinteistöjen arvoon voi olla merkittäväkin. Ihmiset haluavat asua paikoissa, joissa ympärillä on vihreää – mikä näkyy myös asuntojen neliöhinnoissa – kun taas liian täyteen rakennetun alueen arvo jää helposti alhaiseksi.
Niinpä siirtolapuutarhoja kannattaa ehkä verrata pikemminkin puistoihin ja muihin viheralueisiin kuin rakennusmaahan. Silloin taas havaitaan, että siirtolapuutarhalaisten rooli ja vuokrasopimuksetkin näyttäytyvät ihan eri valossa. Siirtolapuutarhat voi itse asiassa nähdä yksityistettynä viheralueiden ylläpitona. Kaupunki säästää kustannuksistaan siihen verrattuna, että ylläpitäisi puutarha-aluetta itse, ja saa vieläpä vuokratuloja. Vastineeksi vuokralaiset saavat sitten myös yksityisemmän käyttöoikeuden alueeseen.
Siten siirtolaputarhalaisen vuokrasopimustakaan ei kannata ajatella pelkästään tavanomaisena vuokrasopimuksena, jossa vuokralainen saa käyttöoikeuden rahallista korvausta vastaan. Kyse on olennaisesti sopimuksesta kaupunkitilan ylläpidosta: vuokralainen sitoutuu ylläpitämään vihreää kaupunkitilaa, joka luo viihtyisyyttä muillekin alueen asukkaille. Vastineeksi tästä vuokralainen saa oikeuden käyttää tilaa myös yksityisenä vapaa-ajanviettopaikkanaan. Rahallinen vuokra on osa tätä sopimusta, mutta vain osa.
Mistä oikeastaan pitäisi sopia?
Millainen sopimus kaupungin ja siirtolapuutarhalaisten välillä sitten täsmälleen pitäisi olla? En ota tähän sen yksityiskohtaisemmin kantaa, mutta kaksi asiaa on syytä muistaa:
Rahallinen vuokra on vain yksi osa sopimusta, eikä mielestäni tärkein.
Mitä korkeampi vuokra, sitä enemmän vuokralaisella on perusteita vaatia ekslusiivisempaa yksityistä käyttömahdollisuutta.
Isoimpana kysymyksenä ainakin itselleni on, että puutarhojen ylläpito tähtää kaikki tervetulleeksi toivottavan avoimen kaupunkitilan ylläpitoon – että se on alueen asukkaita yhdistävä – ei erottava tekijä. Vuokratulot tuskin ovat koskaan riittävä korvaus siitä, jos alueet muuttuvat aitojen taakse kätketyiksi suljetuiksi klubeiksi.
Asun itse alle kilometrin päässä lähimmästä (Vallilan) siirtolapuutarhasta. Niinpä päätin tähän kirjoitukseen valmistautuessani myös käväistä paikalla. Vastassa oli lukittu portti, mikä noin symbolisesti ei ollut hyvä alku. Tapasin muutamia siirtolapuutarhalaisia ja kyselin heidän näkemyksiään asiaan. Epäilemättä pelkojakin suurempaa avautumista kohtaan on, ja lieveilmiöt ovat mahdollisia. Mutta sellaista käytännössä kaikki elämä kaupungissa on – on löydettävä tapoja sopeutua elämään yhdessä rinnakkain ja hyväksyttävä toistemme erilaisuus.
Olemme keskustelleet aiheesta paljonkin viime aikoina vihreiden kesken, ja yleisesti voin todeta vihreiden kyllä olevan vahvastikin siirtolapuutarhakulttuurin säilyttämisen puolella. Asiaa nyt itse pohdittuani, haluan kääntää keskustelua vuokrankorotuksista ja vaihtoehtoiskustannuksista ennen kaikkea siihen, mitä rahalla saadaan.
Siirtolapuutarhakulttuuri on parhaimmillaan arvokas osa Helsinkiä, joka tuottaa iloa kaikille lähiseudun asukkaille ja vahvistaa yhteisöllisyyttä.
