(Ja mistä meidän sen sijaan pitäisi puhua?)
Aiheutin viime vuoden viimeisessä puoluevaltuustossa ehkä epämukaviakin tunnereaktioita, kun ilmoitin vastustavani tuloerojen kaventamista poliittisena tavoitteena. Tästä seurasi intensiivisiä keskusteluja, mutta kantaani en ole muuttanut, ja helmikuun puoluevaltuustossa käytinkin puheenvuoroni tämän asian avaamiseen.
Voit katsoa sen täältä. Tässä blogissa avaan asiaa lisää.
Tuloerojen kaventaminen on huono poliittinen tavoite, pitkälti samanlaisista syistä kuin miksi bruttokansantuotteen maksimointi on huono poliittinen tavoite. Kuvamme maailmasta ei tule rajoittua pelkästään rahallisiin transaktioihin ja niistä johdettaviin, helposti mitattavissa oleviin taloudellisiin arvoihin, vaan on katsottava reaalimaailmaa kaikkien näiden lukujen taustalla.
Pelkkää bruttokansantuotetta tuijottaessa jätämme huomiotta paljon sekä hyvää että huonoa: esimerkkeinä voin mainita vaikkapa palkattoman hoivatyön, joka ei näy BKT:ssa mutta on epäilemättä arvokasta toimeliaisuutta, ja toisaalta ympäristöhaitat, jotka harvoin näkyvät BKT:ssa muutoin kuin nostavasti siinä vaiheessa kun niitä yritetään korjata.
Tämä on tuttua asiaa vihreiden sisäisessä diskurssissa. Mutta katsotaan nyt samalla asenteella tulo- ja varallisuuseroja.
Hyvinvointi, valta ja kannusteet
Se, miksi monet kantavat huolta tulo- ja varallisuuseroista, perustuu toki huoleen jostain ihan todellisesta. Mistä meidän sitten tulisi olla kiinnostuneita rahamääräisten tulo- ja varallisuustilastojen taustalla?
Nähdäkseni ennen kaikkea kolmesta asiasta: hyvinvointieroista, taloudellisen vallan jakautumisesta ja kannustavuudesta.
- Hyvinvointierot
Ensinnäkin: hyvinvointieroista. Ennen kaikkea tulisi tarkkailla sitä, onko myös niillä, joilla on vähemmän rahaa, mahdollisuus elää hyvää ja ihmisarvoista elämää. Eikä erojen mittaaminen lineaarisesti ole tässäkään välttämättä järkevin tapa. Itse ajattelen, että se, meneekö jollakin elämässään erittäin hyvin vai vielä vähän paremmin, ei ole poliittisesti kovin relevanttia. Jakauman muodolla on siis myös merkitystä. Olennaista on pohtia, miten niiden hyvinvointia voisi parantaa, joilla nyt ei mene kovin hyvin.
Pohjimmiltaan emme politiikallamme tavoittele rahaa, vaan asioita joista ajattelemme hyvän elämän koostuvan: vaikkapa että kaikilla olisi koti ja ruokaa, turvallisuutta, mielekästä tekemistä ja merkityksellisiä ihmissuhteita, yhteisöllisyyttä ja osallisuuden kokemusta. Jokainen voi toki makunsa mukaan koota oman hieman erilaisen listansa ja sitten kysyä: jos pystyisimme tarjoamaan kaikille nämä asiat, mitä merkitystä enää olisi tuloeroilla?
Kun pohdimme hyvän elämän edellytyksiä, huomaamme usein niissä myös paljonkin sellaista, joka ei ole suoraan rahalla ostettavissa, vaan riippuu vahvasti yhteiskunnasta ja muista ihmisistä ympärillämme.
En tässä halua vähätellä suhteellisten tuloerojen merkitystä. Ne voivat olla ongelma juuri esimerkiksi osallisuuden kokemusta heikentäessään. Mutta politiikan tavoitteiden rajaaminen ensisijaisesti niihin on väärä maali.
- Taloudellinen valta
Toiseksi on puhuttava taloudellisesta vallasta – miten ehkäistään ettei se keskity liikaa? Kun hyvinvoinnista puhuttaessa huomio kiinnittyy siihen, miten pohjalla voidaan, on tässä kohtaa taas tarkkailtava ennen kaikkea toista ääripäätä. Tämän selittäminen on viime vuosina muuttunut entistä helpommaksi, kun Yhdysvalloissa muutaman miljardöörin taloudellinen valta on alkanut näkyvästi ohjata myös poliittista valtaa.
Mutta on syytä huomauttaa, että taloudellinen valta ei palaudu aina nettovarallisuuteen. Valtaa on myös organisaatioissa ja liiketoiminnoissa, missä se on usein paljon läpinäkymättömämpää. Tässä maailma on pitkään mennyt väärään suuntaa, ja se on isolta osalta harjoitetun politiikan seurausta. Yhteiskuntamme on mm. verotuksella tukenut pääoman keskittymistä suuryrityksiin, ja tämän seurauksena on syntynyt entistä suurempia läpinäkymättömiä taloudellisen vallan keskittymiä. Se, että Elon Muskilla tai Mark Zuckerbergilla on liikaa valtaa taloudellisen asemansa kautta, ei oikeastaan riipu kuin osittain heidän nettovarallisuudestaan vaan ennen kaikkea niistä organisaatioista, joiden toimintaan heillä omistuksensa kautta on valtaa.
- Rakenteelliset kannusteet
Mutta on kolmaskin olennainen asia (ja tämän korostaminen ehkä sijoittaa minut Suomen ja vihreiden kontekstissa talouspoliittisesti oikealle): talouden kannusteet. Ihmisellä on oltava mahdollisuus parantaa omaa ja toisten hyvinvointia omalla työllään ja valinnoillaan. Omasta työstä ja yhteiskunnan kokonaisresursseja kasvattavista valinnoista on jäätävä myös itselle riittävästi käteen – muuten hyödyllistä toimintaa jää toteutumatta. Yhteisten resurssien kannalta on hyvinkin olennaista, että tämä koskee myös talouden menestyjiä. Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus turvataan iloisilla veronmaksajilla.
Kannustava mutta turvallisen perustan tarjoava maailma on mahdollinen!
Kolmannesta kohdasta seuraa, että meidän on siedettävä myös tuloeroja yhteiskunnassa. Hyvä uutinen on, että kannustavuus ei vaadi varsinaisesti valtavia eroja ihmisten hyvinvoinnissa tai onnellisuudessa – ihan vain rahalliset tuloerot riittävät. Siten yhteiskuntaa on mahdollista kehittää sellaiseksi, että isojenkaan tuloerojen ei tarvitse merkitä isoja hyvinvointieroja. Kannustavaahan on se, että itsellä voi mennä hyvin, ei se, että jollakulla toisella on kurjaa.
Sijoittajana tiedän, että sijoittajalle riittää kyllä kannusteeksi, että rahassa tehdylle sijoitukselle saa tuotoksi rahaa. Ei tarvita lisäksi maailmaa, jossa epäonnistujat elävät kurjuudessa ja menestyjiä nostetaan lisää. Orpon-Purran hallituksen päätöksistä saa kylläkin usein kuvan, että hallituksessa tämä on asia käsitetty väärin.
Monessa suhteessahan tilanne on oikeastaan päin vastoin. Paras ympäristö yrittää ja ottaa riskiä – kokeilla uusia suuren potentiaalin mutta pienen onnistumistodennäköisyyden ideoita – on sellainen, jossa riskin ottaja tietää, ettei putoa täysin tyhjän päälle, vaikka hanke ei onnistuisikaan. Yhteiskunnan turvaverkot ja yleisemmin olosuhteet, joissa on pienemmilläkin henkilökohtaisilla resursseilla mahdollista elää hyvä elämä, saattavat toki joskus pienentää pienituloisen kannusteita tavoitella hitusen isompia tuloja, mutta ne myös luovat perustan, jolta on hyvä ponnistaa korkeuksiin ja tavoitella suuria unelmia. Empiirisestikin pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat menestyneet suhteellisen hyvin myös taloudessa, tieteessä ja innovaatioissa, vaikka niiden kannustavuus pelkästään veroprosenttaja tuijottamalla näyttää jäävän monesta kilpailijamaasta. Meillä on siis paljon hyvää, mitä kannattaa puolustaa.
Kannustavuuden ja hyvinvoinnin tasaisemman jakautumisen välillä epäilemättä säilyy aina jonkinlainen jännite, eivätkä poliittiset oikeisto-vasemmisto-kiistat tule koskaan täysin katoamaan. Varmasti voimme sanoa vain, että keskimäärin jäämme hyvin köyhiksi kummassakin ääripäässä – sekä sellaisessa, jossa yksilön kannusteet parantaa omaa asemaansa on viety olemattomiin, mutta myöskin sellaisessa skenaariossa, jossa julkisia resursseja ei ole ja yksityiset resurssit kuluvat lähinnä oman suhteellisen aseman vahvistamiseen kilpailussa toisia vastaan.
Näiden ääripäiden väliin jää kuitenkin paljon. Poliittisissa popularisoinneissa usein maalataan kuvaa vastapuolista, jotka ovat liian lähellä toista ääripäätä: vasemmistolaisten mielestä oikeistolaisilta puuttuu empatiaa, ja oikeistolaisten mielestä vasemmistolaisilta järkeä. Itse vierastan ajatusta, että politiikassa olisi edes kovin olennaisesti kyse sijoittumisesta tällaiselle akselille. Kyseessä on optimointitehtävä, jossa on mahdollista löytää paljon parannuksia myös yhteistyössä sellaisten kanssa, jotka sijoittavat itsensä aivan eri kohtaan oikea-vasen akselia.
Ei pelkkää talouspolitiikkaa, vaan koko kulttuurin projekti
Olen itse asunut Suomessa ja Yhdysvalloissa, ja kokemukseni mukaan suurin ero näiden yhteiskuntien välillä ei löydy gini-indeksistä. Se löytyy sellaisista asioista kuin täytyykö työpaikan menettäessään pelätä, että menee myös oikeus terveydenhoitoon, tai täytyykö vanhempien säästää useamman vuosipalkan verran saadakseen lapsensa huippuyliopistoon.
Ihan konkreettisena henkilökohtaisena kokemuksena voin mainita julkisen ja yksityisen tilankäytön eron. Minulla oli pienet lapset noihin aikoihin, ja jokainen vanhempi tietysti miettii, millaisen kasvuympäristön pystyy lapselleen tarjoamaan. USA:ssa asuin vauraalla alueella, ja kaikilla naapureilla oli omakotitalot, joiden takapihalle mahtui ehkä juuri rakentamaan lapselle keinun tai pienen kiipeilytelineen. Ulos tontilta lähteminen vaati sitten enemmän, koska vähintään 100 metrin välein oli ylitettävä autotie.
Muuttaessamme Helsinkiin Arabianrantaan, se tuntui tästä näkökulmasta eksoottiselta utopialta: kotipihalta ja kaikilta samaan puistoon avautuvilta pihoilta löytyi lapsille toinen toistaan hienommat leikkipaikat, joiden välillä oli turvallista liikkua. Ei sellaista elintasoa voinut Amerikassa rahalla ostaa!
Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on ehkä parasta, mitä ihmiskunta on tähän mennessä saavuttanut. Meillä on paljon hyvää puolustettavanamme, eikä tässä ole kyse pelkästään juridisista rakenteista, vaan hyvin paljon koko kulttuuristamme. Voisin tässä kohtaa nostaa vaikkapa sen, miten yksityiset ylijäämät taloudessa kanavoituvat. Kuinka suuri osa niistä menee lähinnä suhteellista sosiaalista statusta signaloiviin nollasummapeleihin? Kuinka suuri osa johonkin yhteiskuntaa eteenpäin vievään toimintaan?
Tällaiset kysymykset eivät riipu pelkästä talouspolitiikasta, vaan ovat pikemminkin koko kulttuurin projekti.
Maailma, jossa raha ei ratkaise onnellisuutta
Kaiken edellä sanotun voisi tiivistää tähän: Haluan rakentaa maailmaa, joka kannustaa yrittämään ja tekemään töitä oman ja muiden hyvinvoinnin parantamiseksi, mutta jossa raha ei ratkaise onnellisuutta.
Miten tämä temppu sitten tehdään? Tiivistettynä kahteen sanaan, siihen tarvitaan vihreää kaupunkipolitiikkaa.
Katso myös paneelikeskustelumme Talousvihreiden järjestämissä Tuloeroiltamissa, missä keskustelin aihepiiristä yhdessä Riina Bhatian, Henry Scheinin ja Osmo Soininvaaran kanssa.
Aiheeseen liittyviä tuoreita vihreiden ohjelmia:
Vihreiden ohjelma suurille kaupungeille
Talous planeetan rajoihin – Vihreiden talouspoliittisia linjauksia