Suomen luonnon päivänä 29.8.2026 esitimme yhdessä Hanna Holopaisen kanssa uuden kansallispuiston perustamista Etelä-Savon ja Etelä-Karjalan rajamaille, Haarikkolammen seudulta Lohikoskelle ulottuvalle alueelle. Itselleni nämä ovat tuttuja seutuja, joilla olen nuoruudessani paljon retkeillyt, sienestänyt, etsiskellyt karhunjälkiä.

Haarikon–Lohikosken kansallispuisto olisi Luonnonmetsätyöryhmän suunnitelmassa noin 9 400 hehtaarin laajuinen suojelualue, joka sijoittuisi Etelä-Karjalan (Ruokolahti, Parikkala) ja Etelä-Savon (Savonlinna, Puumala) rajan molemmin puolin. Alue on tunnettu muun muassa Etelä-Suomessa hyvin harvinaiseksi käyneestä kuukkelipopulaatiostaan, erämaisista pienistä järvistään ja jylhistä kalliorinteistään. 

Alueellisesti kansallispuisto olisi erittäin merkittävä parannus. Etelä-Karjalassa ei ole yhtään kansallispuistoa, ja lähimmät kansallispuistot Etelä-Savon puolella – Linnansaari ja Kolovesi – suojelevat pääasiallisesti järviluontoa. Lähin metsäkansallispuisto on Repovesi Kymenlaaksossa. Etelä-Karjala on myös tilastoissa maakuntien hännillä suojeluprosenteissa. Alue sijoittuu myös tärkeälle lajiston leviämisvyöhykkeelle. Toista vastaavaa yhtenäistä ja kansallispuistotasoista aluetta ei Kaakkois-Suomessa ole.

Paitsi suojeluun, kansallispuisto voisi tuoda myös nostetta luontomatkailuun sekä tietysti paikallisten ihmisten viihtyvyyteen ja lisätä alueen veto- ja pitovoimaa.

Suunnitellusta alueesta yli puolet on jo valtion omistuksessa. Hyvänä puolena hankkeen toteutettavuuden kannalta on lisäksi, että alueella on valtion lisäksi lähinnä vain kaksi suurta maanomistajaa: Tornator ja UPM-Kymmene. Nämä ovat voittoa tavoittelevia suuryrityksiä, joten kyse on toki paljolti rahasta. Kuitenkin näille metsäalan jäteille suojeluasioista neuvotteleminen on rutiininomainen osa perusliiketoimintaa ja yhteiskuntasuhteiden hoitaminen nähdään olennaisena pitkäaikaisen toimintaympäristön turvaamiselle.

Kun Repoveden kansallispuistoa aikanaan oltiin perustamassa, olin itsekin UPM:n yhtiökokouksessa päättämässä maiden lahjoittamisesta, ja omasta sijoittaja-luonnonsuojelijan näkökulmastani voin todeta tämän olleen varsin myönteinen kokemus, jossa en havainnut minkäänlaista viherpesutavoitetta vaan lähinnä pyrkimyksen hyvään yrityskansalaisuuteen. En pidä mahdottomana, että myös Haarikon-Lohikosken perustamiseen voisi löytyä ratkaisu, joka olisi mahdollista toteuttaa valtion tiukasta taloustilanteesta huolimatta.

Haarikon-Lohikosken kansallispuisto turvaisi seudun omaleimaista luontoa, toisi Kaakkois-Suomeen uutta taloudellista aktiviteettia sekä loisi uuden maakunnallisen ylpeyden aiheen. Kaakkois-Suomalaista luontoa voi suojella vain Kaakkois-Suomessa.

Kuva on ehdotetun kansallispuiston pohjoisosasta, Julunkiven läheltä, jo nykyisin suojellulta alueelta.