Afrikkalainen sikarutto (ASF) todettiin kesällä ensi kertaa Suomessa, ja elokuun lopussa tauti löytyi myös Pyhtäältä kuolleena löydetystä villisiasta. Tartuntavyöhykettä on tämän vuoksi laajennettu. Syyskuun alussa Ruokavirasto lievensi osaa rajoituksista, mutta metsästyskielto jatkuu lähes koko tartuntavyöhykkeellä. Jos tartuntoja löytyy lisää, pelkona on yhä rajoitusten laajeneminen kaikkeen metsässä liikkumiseen.
ASF on sikaeläimille vakava ja kärsimystä aiheuttava tauti, ja ymmärrän myös halun suojella sikataloutta elinkeinona. ASF ei kuitenkaan tartu ihmisiin. Rajoitusten taustalla on ennen kaikkea sikaloiden suojeleminen ja pelko sianlihan vientirajoitteista, eivät kansanterveydelliset syyt.
Koronassa yritettiin pelastaa tuhansia ihmishenkiä – nyt suojellaan sianlihan vientiä
ASF ei tullut yllätyksenä, vaan sen saapumista Suomeen on ennakoitu jo vuosia. Koronapandemia opetti, että uuteen uhkaan voidaan joutua reagoimaan nopeasti ja voimakkaasti, mutta myös sen, miten ihmisten arkeen puuttuvilla rajoituksilla on väistämättä inhimillinen ja taloudellinen hintansa. Siksi rajoitusten oikeasuhtaisuutta on arvioitava jatkuvasti ja ne on purettava heti, kun haitat ylittävät hyödyt.
Koronarajoituksissa tavoitteena oli tuhansien ihmishenkien pelastaminen. Silloinkin ihmiset pääsivät sentään metsään. Kansallinen ruokaturva on painava peruste, mutta sianlihan vientimarkkinoiden suojelu ei. Pitkälti maataloustuilla rahoitetun sianlihan viennin merkitys kansantaloudelle voidaan myös kyseenalaistaa. Sekä valtakunnallisesti että varsinkin Kaakkois-Suomessa metsätalous on sikataloutta huomattavasti suurempi elinkeino, ja sitäkin on jo rajoitettu.
Myös toteuteutumatta jäävän metsästyksen taloudellinen arvo on sianlihan vientituloihin verrattuna merkittävä. Riistakeskuksen raportin mukaan yksin Kaakkois-Suomen hirvenmetsästyksen saalisarvo oli kaudella 2023-2024 8,3 miljoonaa euroa. Vuonna 2021 julkaistu raportti puolestaan arvioi hirvenmetsästäjien kuluttajan ylijäämäksi tuolloin valtakunnallisesti 260 miljoonaa euroa vuosittain. Lisäksi tulevat välilliset vaikutukset liikenne- ja metsätalousvahingoista, jotka molemmat lisääntyvät, jos hirvenmetsästys lopetetaan. Kun muukin metsästys huomioidaan, Kaakkois Suomen metsästyksen lopettaminen vuodeksi merkitsisi alueelle taloudellisestikin kymmenien miljoonien suuruusluokassa mitattavaa kustannusta.
On yllättävää, kuinka vähällä kyseenalaistamisella kaikki nämä tappiot ollaan valmiit hyväksymään, jotta voidaan puolustaa sianlihan vientiä EU:n ulkopuolisiin maihin, minkä suuruus on vain noin 57 miljoonaa euroa (luku poimittu tästä YLE:n jutusta). Vaikka sianlihantuotanto on eri maataloustuotteiden joukossa ehkä markkinaehtoisemmasta päästä, senkin kannattavuus nojaa olennaisesti maataloustukiin varsinkin rehuntuotannon tuen kautta. Metsästäjät taas päin vastoin maksavat valtiolle lupamaksuja toiminnastaan.
Me suomalaiset olemme metsäkansaa.
Vielä suurempi asia on puuttuminen yleiseen luonnossa liikkumiseen, jota ei missään tapauksessa tule tehdä kevyesti. Me suomalaiset olemme metsäkansaa. Metsästys, marjastus, sienestys ja muu luonnossa liikkuminen ovat monelle olennainen osa arkea ja hyvinvointia. Pitkittyessään niiden rajoittaminen voi heikentää myös mielenterveyttä ja työkykyä. Tämäkin näkyy ennen pitkää myös rahallisina kustannuksina.
Kaakkoissuomalaiset maksavat länsi-Suomen sikatalouden riskit?
Asiassa on myös aluepoliittinen ulottuvuus: rajoitusten haitat kohdistuvat Kaakkois-Suomeen, joka on jo kärsinyt Venäjän tilanteen aiheuttamista taloudellisista takaiskuista, kun taas sikatalous on keskittynyt Länsi-Suomeen. Voidaanko olettaa kaakkoissuomalaisten metsästäjien luopuvan noin vain elämäntavastaan ja silti olevan valmiita talkoisiin sikatalouden suojelemiseksi?
Ratkaisu ei ole toimettomuus. Rajoitusten tulee kuitenkin olla tarkasti kohdennettuja, jatkuvasti arvioituja ja mahdollisimman lyhytkestoisia. Paikallisille ihmisille ja muille elinkeinoille aiheutuvat haitat on tunnistettava ja korvattava. On myös kysyttävä rehellisesti, kuinka uskottavasti taudin leviämistä voidaan estää maastokielloilla.
Jos yhden elinkeinon suojeleminen edellyttää muiden elinkeinojen rajoittamista ja ihmisten arjen kaventamista, on harkittava mieluummin tukitoimien kohdentamista suoraan sikataloudelle. Virossa on eletty sikaruton kanssa jo pitkään, eikä maailma siihen kaatunut – ei edes sikatalous. Sikatalouden riskejä ei pidä siirtää Kaakkois-Suomalaisten metsästäjien, metsätalouden harjoittajien ja luonnossa liikkujien kannettavaksi.