Jukolan viesti järjestettiin tänä vuonna Kotkassa, minulle varsin tutuissa Kymin lentokentän maastoissa, ja tällä kertaa olin itsekin osallisena kilpailualueen maanomistajan ominaisuudessa. Eikä kokemus ollut miellyttävä: vaikka olin maanomistajana vaatinut liikenteen ohjaamista pois yhtiöni omistamalta luonnonsuojelualueelta, oli aluetta tarkastaessani vastassa karmea näky. Niin kallioilla, kangasmailla,, alueen halki virtaavan noron varressa kuin pienessä avosuossakin oli tiheä verkosto syviä polku-uomia, jotka olivat murskanneet jäkäliköt, talloneet varvut ja sammalikot kuravelliksi sekä kaivaneet esiin ja rikkoneet puunjuuret, altistaen ne juurikäävälle.

Suunnistus on hieno laji, mutta…

Ennen kuin menen tämän syvemmälle omiin kokemuksiini, haluan todeta ensin myönteiset puolet:

Suunnistus on hieno harrastus. Siinä liikutaan luonnossa, harjoitellaan ihmiselle luontaisia toimintoja. Kansakunnan terveys ja mielenterveys paranee, ja varmasti puolustusvoimatkin on tyytyväinen vahvistuvaan suorituskykyyn. Jukolan viestin kaltaisella joukkotapahtumalla on myös iso sosiaalinen rooli. Toivon kaikkea hyvää suunnistukselle.

Kuitenkin, kuten millä tahansa isolla massatapahtumalla, myös Jukolan viestillä on ympäristövaikutuksensa. Ja kuten mille tahansa organisaatiolle, näihin tarttumisen ottaminen osaksi toiminnan ydintä näyttää olevan erityisen vaikeaa. Yritysten ympäristövastuullisuuden historia on täynnä kipuilua siitä, miten pelkästään viestinnällisenä kysymyksenä nähtävästä ympäristötyöstä päästään oikeasti vaikuttaviin parannuksiin. 

Katsotaan, mitä Jukolan kisaorganisaatio itse toteaa toimintaperiaatteistaan:

Tavoitteenamme on järjestää maailman suurin suunnistustapahtuma tavalla, joka kunnioittaa luontoa, tukee paikallista yhteisöä ja tarjoaa kaikille turvallisen, yhdenvertaisen ja elämyksellisen tapahtumakokemuksen.

Toiminta pohjautuu arvoihin: Ympäristöystävällisyys, paikallisuus, reiluus, kiertotalous ja vieraanvaraisuus.

Ympäristövastuun kohdalla luetellaan tarkemmin:

Kotka-Jukolan tavoitteena on minimoida tapahtuman ympäristövaikutukset ja toimia luonnon monimuotoisuutta kunnioittaen.

Keskeiset toimenpiteemme:

* Jätteiden lajittelu ja kierrätys koko tapahtuma-alueella

* Kertakäyttömuovin vähentäminen ja uudelleenkäytettävät materiaalit

* Materiaalien vuokraus ja kierrätys mahdollisuuksien mukaan

* Paikallisten toimijoiden ja palveluiden suosiminen

* Kestävä liikkuminen: joukkoliikenne, kimppakyydit ja selkeät saapumisohjeet


Tavoitteena on pienentää tapahtuman hiilijalanjälkeä ja kehittää jatkuvasti entistä ympäristöystävällisempiä toimintatapoja.

Huomionarvoista on, että konkreettisten toimenpiteiden listassa ei ollut oikeastaan mitään varsinaisen kilpailutoiminnan luontojalanjäljestä. Tässä on paljon samaa kaikua, mitä vuosien mittaan on nähty yritysten ympäristöraportoinnissa. Isoja ja pieniä asioita ei aina pystytä erottamaan. Usein näyttää, että ympäristöasioita pohtivan tiimin rooliksi on laitettu keksiä jotain, mistä voi sanoa että on tehty jotain. Sitä, miten se suhtautuu organisaation toimintaan kokonaisuutena, ei näytetä juuri pohtivan. ”Meidän konttorilla käytetään nykyään kierrätyspaperia! Kahviautomaatin kertakäyttömukit on korvattu kestomukeilla!”

Tämä ei ole mitenkään harvinaista. Vuosi pari sitten muistan käyneeni seuraavanlaisen ajatuksenvaihdon Metsä Groupin kanssa: heidän viestintänsä kertoi, kuinka hienosti uuden Kemin tehtaan alueella maankäyttö on suunniteltu luonnon monimuotoisuutta vahvistavaksi. Kommentoin heille, että tämä on kaikki hienoa, mutta muutaman hehtaarin tehdasalueen toimilla ylpeillessään olisi kuitenkin syytä suhteuttaa tämä vaikutus siihen miljoonien hehtaarien alueeseen, johon tehtaan puunhankinta vaikuttaa, ettei anna kuvaa ikään kuin pelkästään tehdasalueen toimin voisi tehdä tehtaan vaikutuksista luontopositiivisen. Vastauksessaan he myönsivät, että näinhän tämä on, ja sittemmin en olekaan nähnyt heiltä tämänkaltaista viestintää. (Tässä kohtaa on todettava, että en maininnut kyseistä yritystä siksi että pitäisin sitä erityisen huonona esimerkkinä alallaan – käsitykseni mukaan MG:ssakin on kyllä ihan vilpitöntä pyrkimystä parempaan metsätalouden ja luonnon yhteensovittamiseen.)

Tietysti asiat voisi aina hoitaa paljon huonomminkin. Maailmassa on toki paljon tapahtumia, joiden jäljiltä maasto tulvii kertakäyttöastioita ja muuta roskaa. Mutta suomalaisessa luonnossa pääasiallisen toimintansa järjestävän organisaation voi kyllä vaatia pitävän rimaa paljon korkeammalla. Vaikka on tietysti tärkeää huomioida kaikki samat ympäristönäkökohdat, jotka koskevat mitä tahansa joukkotapahtumaa majoituksineen, ruokailuineen ja muine toimintoineen, olettaisi myös erityistä huomiota myös sille, mikä on juuri kyseisen tapahtuman ydintoimintoa. Tässä tapauksessa siis tuhansien suunnistajien kilpailumaastoissa juoksemisen varsin kirjaimelliset luontojalanjäljet.

Omasta, alueella luonnonsuojelualueen omistavan maanomistajan näkökulmastani tilanne näytti kärjistetysti seuraavalta: Kilpailualueella oli kaksi pienehköä luonnonsuojelualuetta. Ratasuunnittelun tehtävä oli järjestää asiat niin, että näille ei kohdistu merkittävää maaston kulumista. Laittoivat sitten rastin toiselle näistä luonnonsuojelualueista, ja se tallottiin syville urille laajalta alueelta. Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?

Tämä on toki kärjistys. Luontoarvoja on muuallakin kuin suojelualueilla, ja näidenkin varjeleminen on arvokasta. Tähän voi kuitenkin huomauttaa, että samanlaiset maastoa säästävät toimet luonnonsuojelualueella ja talousmetsässä eivät vaikuttavuudeltaan ole täysin samoja. Talousmetsässä säästetty herkkä luontotyyppi tai eliölaji voi seuraavana vuonna tulla moton jyräämäksi metsänhakkuissa tai päätyä jopa avolouhokseksi, kuten alueella ihan muutaman sadan metrin päässä on tapahtunut. Luonnonsuojelualueella taas voi olettaa säästyneiden eliölajien säilyvän jatkossakin. Siksi prioriteettina tulisi olla erityisesti suojeltujen luontokohteiden varjelu.

Jukolan ratamestari myönsi virheen

Olin kirjoittanut tätä juttua pitkälle, kun sain puhelun Kotka-Jukolan ratamestarilta Tuomas Mattilalta. Hän oli saanut tiedon tyytymättömyydestäni ja kaivanut yhteystietoni esiin. Hän pahoitteli kovasti tapahtunutta ja taustoitti heidän toimintatapojaan.

Koko alueella oli teetetty luontoselvitys, jonka perusteella kaikkein herkimpiä kohteita oli ratasuunnittelussa vältetty. Oman luonnonsuojelualueeni kohdalla ei noussut esiin niin kriittistä tekijää, että sitä olisi katsottu tarpeelliseksi kokonaan rajata kielletyksi alueeksi. Noron ylittäminen joltain kohdin oli todettu mahdolliseksi.

Se tieto, että olin ennakkoneuvotteluissa maanomistajana vaatinut, että luonnonsuojelualueelle ei laiteta rastia ja liikenne pyritään ohjaamaan sen ulkopuolelle, oli organisaation sisäisessä viestinnässä hukkunut. Alueen läheisyyteen tuli lopulta kaksi rastia ja toinen näistä alueen sisälle (tämä ei ilmeisesti ollut tietoista, vaan maanomistusrajoja tai siten luonnonsuojelualueen rajojakaan ei siinä vaiheessa enää tarkasteltu). Erityisesti asia oli mennyt vikaan siinä, että alueelle oli sijoitettu ensimmäisen osuuden rasti, jonne kaikki suunnistajat käytännössä juoksevat yhdessä jonossa.

Vahinkoa ei voi enää peruuttaa, ja suurin osa urista kasvaa umpeen muutamassa vuodessa. Tämän keskustelun jälkeen en halua moittia Jukolan viestiä sen enempää. He ottivat asian vakavasti ja vilpittömästi pahoittelivat tapahtunutta sekä pohtivat, miten tämän olisi voinut estää. Toivoakseni he myös välittävät huomiot eteenpäin tulevien kisojen järjestäjille, jotta vastaavaa ei enää tapahdu. Tiedän, että vaikkapa Luonnonperintösäätiöllä on huoli kahden vuoden päästä Espoossa pidettävän Jukolan viestin kisa-alueella sijaitsevasta luonnonsuojelualueesta.

Sen sijaan nostan esiin asiaan liittyvän yleisemmän ilmiön, sillä ympäristöhaittojen välttäminen koskee tietysti paljon laajemmin kaikkea ihmistoimintaa kuin pelkkää suunnistuskilpailujen järjestämistä.

Vastuullisuuslupausten sietämätön keveys

Vastuullisuutta on helppo mainostaa raporteissa ja esitteissä, mutta olennaista olisi ympäristönäkökulman integroiminen osaksi organisaation ydintoimintaa ja kaikkea päätöksentekoa. Jukolan viestin tapauksessa radan laatiminen nähdään varmasti ensisijaisesti urheilullisena tehtävänä: miten luoda kaikille tasapuoliset, sopivan pituiset ja vaativuustasoltaan toisaan vastaavat reitit? Ympäristöasioita on luultavasti mietitty ennen tätä ydintehtävää ja niiden perusteella on asetettu suunnittelulle reunaehtoja, mutta varsinaisessa radansuunnittelussa ne eivät enää ole läsnä. Samalla tavoin, useimpien organisaatioden ydintoiminnoissa, siinä, mitä keskeiset toimijat tekevät palkkansa eteen, ei ympäristöasioilla yleensä ole kuin sivurooli, vaikka ne jossain kohtaa prosessia ehkä reunaehtoja asettavatkin.

Paljon useammin kuin urheilusta, kyse on taloudellisesta optimoinnista. Yrityksillä on kyllä jokin tiimi, joka pohtii ympäristöasioita. Niiden perusteella tehdään ehkä rajauksia toimintatavoille, mutta sitten varsinainen yrityksen leipätyö on taloudellisen tuloksen maksimointia näiden rajojen sisällä. Päästökauppaa lukuunottamatta on vielä melko vähän konteksteja, joissa ympäristövaikutukset olisi hinnoiteltu tämän kovan tulosmaksimoinnin ytimeen. Siellä, missä näin on tapahtunut (kuten mainitussa päästökaupassa), on saatu haluttu muutos kustannustehokkaasti aikaan, markkinavoimien ajamana tarvitsematta muuta poliittista ohjausta.

Pitemmän päälle ihmiskunnan ympäristövaikutusten pitäminen hallinnassa edellyttääkin, että yhä enemmän löydämme tapoja kytkeä ympäristövaikutukset osaksi kaiken toiminnan kovaa ydintä. Ja on kovia keinoja jo nykyiselläänkin olemassa. Ekologinen kompensaatio on tässä periaatteessa oikeaan osuva ratkaisu, ja siitä tulisikin tehdä pakollista kaikkien suurempien maankäyttöhankkeiden kohdalla. Se on kuitenkin kankea kovin pienimuotoisen toiminnan kohdalla, ja tarvitsisi siksi rinnalleen kevyempiä mekanismeja, joilla luontovaikutuksia hinnoitellaan. Pelkkä luontoselvitys ei saa muutosta aikaan, vaan haittojen (ja toki hyötyjenkin) tulisi olla hinnoiteltuna osaksi päätöksentekoa. Ideaalimaailmassa jokaisessa laskelmassa, joiden perusteella yritykset tekevät investointisuunnitelmia, ostoja, tuotantopäätöksiä tai myyntitarjouksia, olisi mukana toiminnan aiheuttamien ympäristöhaittojen hinta. Jos luontohaittojen välttämisestä tehdään taloudellisesti kannattavaa aina ja kaikkialla, voidaan olla melko varmoja, että myös yhteiskunnan parhaat kyvyt työskentelevät näiden ongelmien ratkomiseksi.

Niin kauan kuin ympäristöasiat nähdään lähinnä viestinnän ja raportoijien huoleksi jäävänä erillisenä tekijänä, voi myös odottaa niiden jäävän muiden, paremmin rahassa tai muussa toiminnan tulosmittarissa mitattavien asioiden jalkoihin. Urheiluanalogiana: jos ampumahiihdossa hutilaukauksesta ei tulisi sakkokierrosta, kukaan ei tosissaan panostaisi ampumaharjoitteluun ja ammunnan yhteensovittamiseen hiihtorytmin kanssa. Vasta, kun ympäristöhaasteiden ratkominen tuottaa muiden tavoitteiden kanssa yhteismitallisia tuloksia, tulee niihin vastaamisesta osa toiminnan kovaa ydintä.

Kuvassa luonnonsuojelualueella kulkeva noro aiemmin kuvattuna ja Jukolan viestin jälkeen.